you know it tears me apart

Vanhojen valokuvien katsominen sattuu, mut silti en saa silmiäni irti niistä. Viime kesän rippileiri... Konfirmaatiopäivä... Saksalaisten vierailu täällä... Berliinin matka. En voi uskoa, että olen pilannut ne kokemukset ja muistot olemalla sitä, mitä olin ... Olen

Tässä olen mä mun konfirmaatiopäivänä...

Mä tulen varmaan koko loppuelämäni miettimään, miten mä päästin itteni tohon kuntoon, ja miksen tehnyt asialle mitään, vaikka tiesin rippijuhlien olevan tulossa.

Ja sit kun mä tarpeeks pitkään mietin, mä muistan että olin masentunut. Tämä viimenen kuva on otettu Berliinistä, mun tätini vessasta, viime syyslomalla, lokakuussa 2010.


Noi valokuvat repii mua sisältä. Kun mä nään kaikki hymyt, jotka eivät olleet aitoja, kun mä nään mun lasittuneen katseen ja kostuneet silmät. Mä oon ainoo, joka tietää ettei kaikki ollut hyvin. Se sattuu.

Tän pitäis olla mulle nyt herätys : en anna enää yhdenkään tärkeän hetken mennä piloille mun painon ja koon takia. En yhdenkään. Mä vittu laihdun.

Helmikuun tavoitteet on:

• 30 vatsaa aamulla & illalla (lähden hitaasti liikkeelle)
• vähintään 5 tuntia vapaa-ajan liikuntaa viikossa
• (opettelen oksentamaan ja) oksennan kaiken ulos jos syön enemmän kuin 1000 kcal päivässä.
• en syö herkkuja koko helmikuussa.

Tämä olkoon siis Herkuton Helmikuu.

En voi sietää itseäni. Olisin ihan oikeasti kaunis, jos tekisin parille asialle muutoksen... Niin kuin aionkin. Mun salanen unelma itseasiassa on ollu, että voisin joskus tän projektin loppuessa, eli joskus ensi syyskuussa, laittaa itsestäni kuvan tänne, jossa näkyy myös mun kasvot. Olishan se varmaan ihan kiva sillee teidänki nähä, kenen juttuja ootte seurailleet. Mutta en lupaa mitään, katotaan. Laitan sen kuvan joka tapauksessa vasta siinä vaiheessa, kun olen jättämässä blogimaailman...

Sit nopeet tän päivän kuulumiset:
Teatteritetti loppui ja viimenen päivä oli ihan mukava. Sain tosi hyvää palautetta henkilökunnalta ja silleen. Sit oon tänään syönyt ihan vitusti, enkä liikkunut yhtään kun oon vilustunut ja kipeä ja joo. En oo käyny vaa'alla tänään enkä käy huomennakaan, mä en halua tietää.


Ai niin. Nyt vasta muistin sen syyn, miksi edes koneen avasin. Tästä piti puhua. Jep.. Eli

Mä en tiedä millon viimeks oon tuntenut itteni viehättäväks tai kauniiks. Noihin valokuvamuistoihin nimittäin liittyy se suuri epävarmuus mun omasta ulkonäöstä ja kauneudesta poikien tai ylipäätään kenenkään silmissä. Mä oon niin yksinäinen, mutta en uskalla katsoa poikia edes silmiin vaikka muuten olen niin reipas ja sosiaalinen. Ja kaikki pojat, jotka edes yrittävät lähestyä minua millään muotoa, työnnän pois koska tunnen itseni rumaksi. Nyt kun tarkemmin ajattelen, viimeksi olen tuntenut itseni kiinnostavaksi tai viehättäväksi silloin kun seurustelin... Ja siitä on jo kaksi vuotta.