my whole life waiting for the right time, to tell you how i feel

Katoin äsken elokuvan nimeltä Poika raidallisessa pyjamassa. Oli sinänsä helvetin huono leffavalinta, kun ottaa huomioon miten paljon mua muutenkin ahdistaa "oleminen" ja varsinkin sit se kuolema. Pohdin liikaa kaikkea tosi hengellistä, onko Jumalaa, onko tän elämän jälkeen mitään, mitä vaaditaan että pääsee taivaaseen ja varsinkin mietin sitä, miten hauras ihmiselämä ylipäätään on. Kuolema odottaa valitettavasti meitä jokaista ja meidän elämä voi olla kiinni yhdestä harha-askeleesta vaikka portaikossa. Joskus pysähdyn miettimään, että onko tää sen arvoista, että murehdin jotain mun mahaa, kun ihmisiä kuolee joka päivä nälkään ja ties mihin, niin paljon pahaa tapahtuu, että mun ongelmat vaikuttaa maailman turhimmilta ja vääriltä: en mä saa murehtia mitään tällästä kun mun asiat on paremmin ku varmaan 80%:lla maailman ihmisistä!
Valitettavasti kuitenkin meillä jokaisella on meidän oma todellisuus. Toisilla se on sitä, että selvitäänkö päivästä elossa, jossai Afganistanissa, mut mulle se on sitä, kun yritän miellyttää muita ja elää mahdollisimman hyvin, näyttää hyvältä, saada hyviä numeroita koulussa, olla kiva ja miellyttävä ihminen, löytää elämän kumppani joku päivä, hankkia hyvä työ... Tää on meidän todellisuus, kuolee ihmisiä tai ei.

Kauheen raskaita ajatuksia synkistämään sunnuntai-iltaa...

Huomenna alkaa sit taas koulu. Keskitysleiriks sitä tosin tuskin enää kehtaan nimittää, nyt kun taas tuli muistutettua mieleen, mitä se oikeasti tarkoitti 5,3 miljoonalle ihmiselle vasta jokusen vuosikymmentä sitten...
Huomenna alkaa sit myös 2468-dieetti. Ja ylihuomenna Herkuton Helmikuu. Tätä on ooteltu!
Tänään oon syöny taas aika reippaasti, lähinnä siitä syystä, ku sit kuukauteen en voi enää syödä oikeestaan mitään, mut kävin mä sentään tänään lenkillä ekaa kertaa pariin viikkoon(:

Ei tästä kyllä tullu yhtään kivempi postaus ku tuosta aiemmasta:-( Oon synkkä ihmine hei.