as pathetic as it is, you're the reason that i breathe

Puolentoista tunnin unet keskellä päivää ei ole kovin hyvä idea: sen jälkeen olo on turta, turha ja nälkäinen. Mulla on ainakin sellainen olo, että jotain hyvää ois saatava ja äkkiä, eikä kukaan voi kääntää mun päätä edes kauheimmilla vaa'an numeroilla pelotellen. Mä en tajua, miten mulla voi olla nälkä???
Kävin jääkaapilla hetki sitten, mutta siellä ei ollut mitään houkuttelevaa. Kaikesta tuli semmone olo, että hyi miten paljon tuossa on kaikkea paskaa, mitä en kehooni halua! (... siltikin on kyl makeannälkä) Jäätelö kyllä tekis hyvää, mut siitä en saa nauttia ainakaan ennen heinäkuuta.

Tän viikon "laihduttaminen" tuntuu niin epätoivoiselta. En voi olla syömättä aamulla enkä päivällä, tai en jaksa töissä, illalla en osaa olla syömättä ja urheilla en jaksa enkä pysty. En tiedä kumpaa se on enemmän : jaksamattomuutta vai oikeaa syytä, että nyt en voi, musta vaan tuntuu, että vaikka en oliskaan tulossa kipeäksi, en kyllä siltikään vaivautuisi tekemään mitään.... Mikä mun on!? En kestä itteäni.

Eilen yritin riidellä R:n kanssa. En enää muuta osaa. Kun se lähti facebookista tavalla, jota en arvostanu sen keskustelun laadun huomioiden mikä just oltiin käyty, mun teki mieli perua meidän kaikki suunnitelmat, mitä ollaan koskaan tehty, teki mieli loukata sitä niin pahasti kun vain osaisin...! Onneks mulla sit ei ollut kännykkää lähettyvillä, että olisin hänelle kaikki törkeydet suoltanut. Oon tosin vieläkin sitä mieltä, että voisin perua meidän yhteisen, kahdenkeskeisen Lontoon matkan suurimmaks osaks vaan siks, että voisin loukata sitä sillä tosi pahasti. Oon vittumainen, en kyllä tiedä enää mitä muutakaan voisin tässä tilanteessa olla.
Oon nimittäin vitun katkera siitä, että se ei osaa olla puoltakaan ystävää mulle, jota mä haluisin että se on ja mitä oon sille. Mä välitän siitä noin 200 kertaa enemmän kun se musta ja se kyllä loukkaa. Välillä musta oikeesti tuntuu, kun oisin vitun vaikeessa seurustelusuhteessa, erona se että tätä seurustelusuhdetta ei ihan niin vaan katkaista...
Miksköhän ystävät ei voi "erota"? Tai siis tarkotan, kun että jos esimerkiksi seurustelee jonku pojan kanssa ja sitte sukset alkaa mennä ristiin ja haluu eron, nii eihän ne parit oikeesti enää sit oo tekemisissä...? Ne lakkaa olemasta, on sitte sovittu, että jatketaan ystävinä tai ei. Ja semmone lopullinen ero tuntuis aina välillä olee se mitä tarvii... Tässä on sun kamat, anna sä mun kamat kans, TTNY, talk to you never.
Mä tarvisin sellasen eron, etten puhuis sille vaikka kuukauteen, saman tien enää ikinä! Mä oon ties kuin monta kertaa yrittäny ottaa siihen etäisyyttä, olla tekstaamatta, olla juttelematta, olla vaan kaveri, ei ystävä, mut se ei toimi. Ei R:n kanssa. Jostai syystä, siitä on tullu mulle ainoo ihminen, kelle voin olla oma itteni, tekstata sillon kun mua vituttaa. En mä kellekään muulle tekstaa kun menee huonosti, en samalla tavalla... Kaikille muille oon se täydellinen Anni-ystävä, joka on täydellinen täydellisessä pikkuelämässään ja jolla menee helvetin hyvin aina vaikka se valittaakin. Vaikka J ja V on mun ystäviä ja J:lle mä myös nykyään oikeesti puhun asioista, en mä sille voi niin vaa tekstata, jos kaikki menee päin persettä. Mut R:n kanssa ongelmaks on muodostunu just se, että kun tekstaan sille niitä huonoja asioita ja riitelen sen kanssa tekstailemalla tai netissä, niin en osaa enää kommunikoida sen kanssa netin/kännykän ulkopuolella, oikeessa elämässä? Ei siitä tuu mitään silleen. Ja sit aina kun nähdään, ollaan ku kaikki ois hyvin eikä todellakaan ikinä käsitellä yhessä mitenkään niitä juttuja, mitä on tekstaamalla sanottu tai jätetty sanomatta! Oon ihan solmussa tän asian kanssa, perkele parhaille ystäville pitäis järjestää jotain omaa pariterapiaa!

Ja joo, sit toiseen aiheeseen.
Mä kirjotan tänne iha helvetin paljon!:D Ja se johtuu siitä, että ketään muuta ei kiinnosta mun kuulumiset/mua ei huvita kertoa niille ja sit siitä, että angstaan R:lle ja en puhu sille ja sit siitä, että mun kännykkä on hukassa ja sit siitä, etten yksinkertasesti pärjää ilman teitä enkä pärjää ilman sitä tietoa, että voin purkaa tänne kaiken, ja joku jossain lukee sen tekstin ja sillä hetkellä ajattelee mua ja ehkä säälii mua ja ehkä haluu tsempata mua! Oon iha säälittävä huomio huora, mut kyl mä myönnän kaipaavani tukea ja rakkautta ja tsemppiä ja kiitosta aina ja kaikessa! Esim mä haluan olla ystävällinen ja haluan ostaa kavereille kalliita lahjoja ja haluun tehä vaikka tiskit jonkun kaverin kotona sen puolesta, ihan vaan kuullakseni kiitokset. Mua ei haittaa vaikka homma ois kuinka vittumainen, mä vaan haluan että toiselle tulee siitä hyvä mieli ja mulle hyvä mieli kun se kertoo sen! Oon iha hullu, mut äiti on opettanu mut semmoseks:D Se on nimittäin aina kiitelly mua iha sikana, mitä ikinä teenkin, ja sit pahotan oikeesti mieleni, vaikken haluis, jos vaikka just teen ne tiskit jonku kotona, jonku puolesta, eikä se edes huomaa sitä! Oon iha riippuvaine ihmisistä mun ympärillä, vaikka samalla haluan niiden jättävän mut rauhaan?

Nyt en seuraa enää itteäni yhtään. Joka tapauksessa äskeisen jutun pointti oli se, että tässä tän kuun aikana ainakin kirjotan varmaan aika paljon ja jos joittenki mielestä ois kivempi, että postauksia tulee harvemmin, voin yrittää sitä sitte;D

Huomio Huora kiittää ja kumartaa ja toivoo et ees joku luki sen säälittävän ylipitkän vuodatustekstin, mutta lupaa olla loukkaantumatta, jos niin ei käy;)