Pitkästä aikaa annoin ittelleni luvan tuntea kipua, olla surullinen ja heikko. Tajusin ettei pelkän "Kaikki on kunnossa, minulle kuuluu hyvää," tarvitse riittää, ei ainakaan aina. Toisaalta olen ylpeä, että olen taas onnistunut kasvattamaan paksun muurin minun ja maailman väliin, olen onnellinen etteivät kaikki tiedä mitä päässäni oikeasti liikkuu. Valitettavasti muutama aukko suojamuuristani on vielä tilkitsemättä. Olen itkenyt nyt kaksi tuntia putkeen, sen siitä saa kun muurissa on ammottavia reikiä.
Nyt kun äiti kysyy: "Jaksatko mennä huomenna kouluun?", on vaikea valehdella, "Jaksan." Varsinkin nyt kun itku on tehnyt kokeeseen luvun ja läksyjen teon mahdottomaksi, saa hengityksen tuntumaan raskaalta työltä ja ylös nousemisen, katseen kohdistamisen, puhumisen, kommunikoimisen, hymyilemisen tuntumaan maailman haastavimmilta asioilta. Huonon ajankohdan murtumiseeni valitsin.
"Ei äiti, en taida jaksaa mennä huomenna kouluun."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Thank you for cheering me up! ♥