Hold me in your arms, keep me safe

Maailma on paha. Liian paha. Maanjäristyksiä, tsunameita, sotia, kuolemaa, nälkää, pahuutta...


Mikä tämä maailma on, johon vielä joskus tulevaisuudessa lapseni synnytän? Kuka päättää milloin pahuutta on liikaa? Milloin tappaminen loppuu? Milloin luonto antaa meidän olla?

Mitä me ollaan, pienet ihmiset, luonnon voimien armoilla? Mitä me ollaan, suomalaiset, kun muu maailma kuolee nälkään ja jää veden alle? Mitä me ollaan arkipäivisine huolinemme?
Mutta siltikin, mitä me voidaan millekään?


Meidän elämä jatkuu.
Niin monen on loppunut Japanissa, niin monen loppuu tälläkin hetkellä, mutta me ei voida sille mitään ja elämä jatkuu.

Me vihataan vieläkin itseämme, me nähdään itsemme vieläkin rumina ja epäkelvollisina.
Me vihataan vieläkin toisiamme, haukumme toisiamme, olemme tyytymättömiä.

Mut kai se juju on siinä: elämä on epäreilua.

Toiset miettii sitä, selviääkö ne päivästä, me mietitään sitä, miltä me näytetään, miks toi ei tykkää musta, miksei mulla oo poikaystävää niiku tolla?


Mä pelkään kuolemaa, voin myöntää sen, mä todella pelkään. Ja mä vihaan tätä maailmaa. Se on paha.. Mä pelkään kuolemaa koko ajan, koska ihmiset on niin pieniä, niin heikkoja, niin hauraita. Elämä roikkuu jonkun pienen langan päästä.

Mä en voi vaan kun toivoa, että kuolema tuo tullessaan rauhan, tuo tullessaan jotain parempaa. Toivon että on taivas, tai on jotain, joka hyvittää kaiken tän tuskan täällä.
Siihen asti, niin kauan kuin täällä elän, yritän elää elämäni mahdollisimman hyvin, niin hyvin, että se hyvittäisi monen muun ihmisen elämän, jotka eivät omiaan saa enää jatkaa.
Tämän lupauksen unohdan valitettavasti saman tien...

Maybe you all have got now wings on your back.


R. I. P. all of you, I'm so sorry