taivaan isä kuulee pienet huokauksetkin, tarpeesi hän tietää sinuakin paremmin

Hei kaikki! Oon nyt palannut kuusi päivää kestäneeltä Syke-suurleiriltä, jossa olin isosena. Siellä oli noin 1800 leiriläistä ja lössiä yhteensä (kun laskee mukaan huoltohenkilökunnan ym), noin 2000 ihmistä, joista pari sataa 20 eri maasta. Kameraa ei ollut mukana mutta kokemus oli mitä hienoin. Nyt kun oon palannut kotiin ja kuullut Norjan tapahtumista, tuntuu ihmeelliseltä miten maailma ei ole pysähtynyt ja miten tieto ei kantautunut kuin huhuina meidän leirille asti. Omat murheet tuntuu pieniltä ja vääriltä.

Eilen suurella iltanuotiolla, johon koko 2000 päinen joukko oli kerääntynyt, uskoin Jumalaan vahvasti. Lauloimme nimittäin kaikki yhdessä Siunaa koko maailmaa - laulua ja juuri sillä hetkellä aurinko tuli pilven takaa ja valaisi koko järven ja puut ja saaret ympärillä... Olin varma että maailmassa on jotain kaunista, hyvää, elämisen arvoista ja jotain mistä tulisi olla kiitollinen joka päivä... Mutta sitten kun miettii tämmösiä kauheuksia, mitä samaan aikaan tapahtuu kun ite ollaan oltu täysin tietämättömiä ja välinpitämättömiä muusta maailmasta, en vaan voi olla miettimättä että jos ja kun on Jumala, miten tämmöstä tapahtuu?

Nyt näiden syvällisten mietteitten jälkeen on pakko päivittää vähän näitä omia pikkukuulumisia: painoa ym paskaa. Ensinnäkin luulin että olisin laihtunut tuolla leirillä kilon tai jotain sinnepäin, koska kulutin siellä koko ajan hirveesti energiaa juoksennellessa paikasta toiseen. No, vaaka oli eri mieltä kun sille nousin tänään kahden maissa: se näytti jotain 75,2kg mutten oo varma koska hyppäsin siltä äkkiä pois. Ärsytti, ärsyttää. Tuntuu tosi turhalta tämmönen, miksen vaan voi riittää tälläsenä itelleni?

MASENTAVA POSTAUS, MASENTAVA MAAILMA
vaikka vasta hetki sitten olin onnellinen kaikesta ja tasapainossa koko maailman kanssa