here i am once again i'm torn into pieces, can't deny it, can't pretend

Moi, mä oon back! Ja jei, eka lukija! ♥ Tervetuloa (:

Viikko meni leppoisasti fyysisellä puolella, mutta suhteellisen myrskysesti sisäsesti. Ensinnäkin meillä oli koulun joulujuhlat, joita mä järjestelin muutaman muun kanssa ja se aiheutti kyllä tosi paljon stressiä ja riitojakin... Lisäks taistelin syömisjuttujen kanssa.
Mummi on tosi kova hössöttämään ja huolehtimaan ja se tykkää syöttää ihmisiä... Mutta enpä mä sitä estellykään yhtään enkä näköjään koko viikon aikana osannut sanaa "ei kiitos." Söinpä sitte semmosta suklaakuivakakkua ja vanukkaita ja pipareita koko viikon ja joooooooooooooooooooooooooooooooo. Mut puolustukseks sen verran, että olin niin älyttömän väsyny ja hajalla etten vaa yksinkertasesti jaksanu ja joo ketä huijaan. Ja vaa'alla käyn seuraavan kerran 28.12, en uskalla nyt ku en haluu pilata loman alkua.

Joo, ja sitte mulla oli opokeskustelu keskiviikkona. Juteltiin siinä niitä näitä ja sitten tuli puheeks motivaatio koulunkäyntiin ja miten mun opiskelu muutenkin sujuu... Sitten jostain syystä mainitsin sille, että joo, on ollu vähän vaikeeta ja sit se suostutteli mut kertomaan ja mähä kerroin. Kerroin sille kaikki masennus ja syömishäiriöjutut nii mitäpä tää opo tekee seuraavaks: alkaa selittää että no, eipä tuo sun syömihäiriö voi kovin paha olla, jos et oo kerta lääkkeitäkään siihen syönyt. Mun teki mieli siinä vaiheessa ponkasta ylös tuolilta ja joko lyödä sitä tai marssia ovet paukkuen ulos ja suoraan vessaan itkemään turhautumista!! Mä en suoraansanoen jaksa kuunnella sitä, että asia, joka on vaikeuttanu mun elämää noin kaks vuotta, on yhtäkkiä jotenki vähäpätönen, koska mä en syö siihen lääkkeitä ensinnäkään siks, että oon henkeen ja vereen niitä vastaan ja toisekseen siks ettei kukaan älypää koulupsykologi niitä mulle ees missään vaiheessa tajunnu tarjota! No, joka tapauksessa tässä vaiheessa mun kunnioitus kyseistä naishenkilöä kohtaan laski nollasta miinus kymmeneen. Sitten ihan vielä vaan asiaa pahentaakseen se alkaa puhuu mulle mun " huonosta " kunnosta. Että "joo, kyllä sun Anni pitäis liikkua enemmän, ihan jo ton selkäs vuoks" (kun mulla siis on selkäongelmia). Että joooooo, kuka sä oot mulle sanomaa yhtään mitään tai neuvomaan mun yksityiselämää? Mä tiedän, että mun kunto on heikontunut ja mulla on siihen syyni. Liikunnasta nimittäin on tullu mulle tosi vaikee paikka.. Se muistuttaa kaikesta, mitä ennen olin ja jotenki en pysty tai osaa kohdata sitä... Haluaisin nälkälaihtua ensin muutaman kilon niin sitten ois helpompi liikkuakin.

Mutta mä silti oon tehny päätöksen, että mä kyllä alan liikkua, kohtaan kaikki liikuntaan liittyvät negatiiviset tunteet ja koitan käsitellä niitä jotenkin, ja päästä sen yli, mitä joskus kävi. Hyväksyä sen, että ei, mä en enää juokse kahdeksaa kilometriä -25 asteen pakkasessa syömättä ensin kokopäivänä yhtään mitään, ei, mä en polje ensin puolta tuntia kuntopyörällä, tee tuntia lihaskuntoa ja sen jälkeen lähde juoksemaan tunniksi, ei, mä en vaan enää pysty. Mun pitää aloittaa ihan alusta, ihan puhtaalta pöydältä: jes, juoksin 500 metriä, kyllä se tästä lähtee!
Ja tän mä teen oman hyvinvointini ja oman laihdutukseni vuoksi, en siksi, että Opo sanoi mulle että ala urheilla ja käy lenkillä joka päivä joululomalla, niinkun se muuten sano.

Näihin tunnelmiin, hyvää alkavaa joululomaa, kellä sellanen nyt sattuu alkamaan! :)

we♥it.com