just thinking

Tänään oon miettiny syvällisiä asioita. Tähän laihutukseen liittyen siis...

Oon miettiny, että onko ees mahdollista laihuttaa jos ei syvästi joka tavalla vihaa itseään?
Koska kun mie herään aamulla ja katson peiliin, kyl mie näen itsessäni jotain kaunista. En aina, mutta joskus. Sillon mie hetkeks unohdan että en riitä edes itelleni tälläsenä ja että miun on pakko laihtua. Ja se pakko on siinä, että oon oikeesti ylipainoinen, surullinen siitä ja vielä kaiken lisäks huonokuntoinen.
Oon miettiny, että onko kova painonpudotus, itseinho ja masennus jonkinlainen erottamaton yhtälö, ilman yhtä ei ole toista ja niin edelleen? Itselläni sujui laihdutusrintamalla hetken paremmin kun vihasin joka asiaa itsessäni ja elämässäni. Pian sama inho ja masennus kääntyi itseäni vastaan, erilaisena syömishäiriönä.

Mie itseasiassa tykkään itsestäni nykyään joskus. Pidän elämästäni ja tavasta jolla elämääni elän. Tykkään joistain asioista kasvoissani, jopa joistain asioista vartalossani... Mutta kuitenkin tuo liikalihavuus on semmonen joka estää minuu elämästä täysillä.
Mut masennuksesta oon kuitenkin viimeaikoina päässyt yli, älä vain kysy miten - en todellakaan tiedä. Mut tuntuu että oon onnellisempi päivä päivältä, että näen valon jossai sen tunnelin päässä, vihdoinkin! Harmi vaan että nuo kilot on ne, jotka jäi.

Tunnen toisinaan kamalaa syyllisyyden tuntoa onnestani: etten ansaitsis sitä tällaisena ja että se kaikki on harhaa. Tuntuu myös, että en tiedä mitä onni on ja en osaa käsitellä sitä koska en ole tottunut siihen, tuntuu että kun nyt jotain hyvää tapahtuu, pian tapahtuu jokin käänne ja kaikki kaatuu taas päälle (näin se kyllä meneekin)... Sanon usein R:lle että tää onnellisuus tuntuu väärältä ja vieraalta ja oon ihan varma että kohta tapahtuu taas jotain kamalaa. Sillon se kysyy miulta, miks sie ajattelet noin, mikset sie anna ittes olla onnellinen ja elää?



Toinen lähestulkoon päinvastainen teoria, jota oon miettiny hiljattain, on se, että vaatisko miun paraneminen tästä BED:istä yksinkertaisesti sitä, että rakastaisin itteäni ja osaisin luottaa siihen että muutkin rakastaa minuu näin? Koska ainakin miulla BED:issä on kyse pitkälti siitä, että kun vihaan itseäni ja tunnen epäonnistuneeni ja tunnen itteni huonoks ja merkityksettömäks ja mitättömäks, sillon mie syön koska ruoka on se lohtu (niin tyhmää kuin se tietenkin onkin)... Että jos mie tavallaan pitäisin itestäni ja luottaisin siihen että oon ihan okei, miun ei tarvis syödä? Sit mie voisin laihtua tavallaan vaikka tietäisinkin että miun ei kenenkään muun kun itteni vuoks tarvii.. Sit tekisin sen ihan vaan itteäni varten ja tietäisin että ne syyt on oikeat...
Tätä ajatusta tukemaan miulle tuli mieleen Kaunotar ja Hirviö elokuva... Miten se Hirviö muuttuu komeaks prinssiks vasta kun Belle rakastaa sitä sellaisena kuin se on.





Miun paino junnaa samassa lukemassa ja en osaa enkä jaksa tehdä sille asialle mitään... Mie haluisin painaa 28.5. 70kg (tällä hetkellä aamupaino on useimpana aamuna 73kg) ja siitä eteenpäin pudottaa joka kuussa vähintäänkin 2kg. Tiedän että vaikeinta on se aloitus ja kun pääsisin rytmiin kiinni, loppu hoituisi kuin itsestään.
Tällä hetkellä vaikeinta tässä on se, etten enää usko pystyväni tähän. Olen jumittunut tilanteeseen, jossa tarvitsen muutosta ja minun on pakko laihtua 15 kiloa ollakseni onnellinen (ja tiedän sen, tää on totta, oikeasti), mutta en todellakaan löydä itsestäni voimaa lähteä taistelemaan noita kiloja itsestäni pois. En kestä enää yhtään epäonnistumista.